Parhaat hetket by Amorphis

On taas kunnon kilometripostauksen vuoro, tekstin ja omien keikkakuvieni muodossa.
Tässä kerron (mahdollisimman) tiivistetysti omista huippuhetkistäni Amorphiksen matkassa (ei, tästä bändistä ei päästä eroon niin kauan kun tämä blogi pysyy pystyssä... :D)
Mutta Amoilla on tosiaan erityinen merkitys minulle (aiemmin kerroin lisää bändiesittelyssä) ja keikoilla käyminen on olennainen osa omaa fanitustani. Parisenkymmentä keikkaa olen tosiaan heiltä nähnyt, mutta tässä postauksessa keskityn kohokohtiin, joita mielelläni muistelen.

Amorphikseen tutustuin Helsingin Kaisaniemessä kesäkuussa 2008, kun he soittivat Nightwishin lämppäribändinä. Olin kuullut House of Sleepin ja Silent Watersin useaan otteeseen radiosta ja pidin niitä hyvinä ralleina. Olin harkinnut levynkin ostoa, mutta ennakkoluuloisuus esti sen, sillä jostain syystä luulin muun tuotannon olevan "tyypillistä death metal-örinää". Enpä silloin tiennyt miten väärässä olin.
Mutta mielenkiinnosta päätin mennä katsomaan Amojenkin keikan. Tuolloin satoi vuoron perään vettä ja rakeita, välillä ukkonenkin jyrähteli, mutta Amojen "Kalevala-metalli" vakuutti.

Myöhemmin ostin uusimman levyn eli Silent Watersin. Ja sehän veikin mennessään! Musiikki ja Lemminkäisen dramaattinen tarina olivat sovitettu hienosti yhteen, Tomin laulu ja tulkinta olivat niin ikään vaikuttavaa kuultavaa, kuten myös Esa Holopaisen ja Santeri Kallion tunnelmallinen soitto. Lisäksi kansanmusaelementit ja akustiset osuudet olivat mainio lisä.
Kiinnostus bändiä kohtaan kasvoi ja pian ostinkin toisen Tomin aikaisen levytyksen, Eclipsen. Ja Brother Moonin kuulemisen jälkeen ei ollut paluuta.

Ensimmäinen keikkani fanina oli Hämeenlinnan Verkatehdas maaliskuussa 2009. Tunnelma keikalla oli intensiivinen ja bändi tuntui soittavan yhtä hyvin kuin levylläkin. Olin toisessa rivissä Tomin kohdalla, joten näkyvyys lavalle oli erinomainen. Toisinaan Born From Fireä kuunnellessa muistuu tuo keikka mieleen, sillä tuo biisi avasi keikan. Ja kurkkukipukin parantui mystisesti Brother Moonia "laulaessa"... Tulevalta levyltäkin (Skyforger) soitettiin kaihoisa sinkkukipale Silver Bride. House of Sleepin ollessa vuorossa ihmiset lauloivat äänekkäästi kuorossa Tomin mukana.
Ja bändiläisten poistuessa lavalta joku huusi kovaan ääneen notta "Esa perkele!" Kitaristi itse hymyili leveää hymyään ja katosi sitten lavan taakse.
Mutta itse tykkäsin keikasta kovasti ja arvostus bändiä kohtaan nousi entisestään. Innolla jäin odottamaan Skyforgerin ilmestymistä...

27.marraskuuta 2009  /  Finlandia-klubi, Lahti

Myös tämä keikka kuuluu myös ikimuistoisimpien konserttieni sarjaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin eturiviin, tällä kertaa Esan kohdalle.
Tomin laulu ja esiintyminen olivat yhtä vakuuttavia kuin ennenkin, ja hänen hiustenkuivaajaa muistuttava mikkinsä oli hauska ilmestys. Oli jopa koomisen näköistä kun Tomi moshasi pitkät rastat ilmassa viuhuen, ja samaan aikaan Esa soitti vieressä viilipyttymäisen tyynenä. Vastakohdat täydentävät toisiaan, vai miten se meni?

Hieman myöhemmin muuan tyttö kiilasi eturiviin, sattumoisin minun viereeni.
"Mä haluan ottaa kuvan!" hän huusi.
Ja hän kuvasi kaiken aikaa Tomia. Kun itsekin olin ottamassa kuvaa Joutsenesta, tyttö totesi minulle: "Eikö olekin suloinen?" Tytön innokkuus sai minut hymyilemään. :)

Valitettavasti mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Lopulta oli encoren, House of Sleepin kuorolaulun (Tomi vitsaili Esan kustannuksella, sillä kitaristi väitti osaavansa laulaa yleisöä paremmin - vitsillä tietenkin!) ja haikean My Kanteleen vuoro. Niin bändi lähti, mutta itse olin todella onnellinen. Yksi mieleenpainuvimmista keikoistani, ei epäilystäkään.

2.huhtikuuta 2010  /  Finlandia-klubi, Lahti


Olin yllättynyt kun sain tietää Amojen tulevan jälleen kerran Finlandia-klubille - vain muutama kuukausi marraskuisen keikan jälkeen! Mutta sehän oli luonnollisesti positiivinen yllätys.
Tällä kertaa Tomi oli saanut oikein korokkeen ("tällainen pieni jätkä tarvitsee apuja", hän vitsaili spiikissään), "unohti" paikan jonne olivat tulleet soittamaan ja mainitsi toisen kaupungin Lahden sijasta. Vielä myöhemminkin Tomi teeskenteli unohtaneensa jotakin, tiedustellen asiaa Esalta.
Ja ennen encorea, kun bändi oli poistunut lavalta, pari (kännisen oloista) miekkosta huuteli kovaan ääneen: "Esa saatana, tule takaisin!" Kieltämättä huvittavan kuuloista.

Mutta paras osuus oli vielä edessä. Olin tehnyt Esalle - oikeastaan koko bändille - Eclipse-teemaisen kansion, joka sisälsi Brother Moonin inspiroiman maalauksen ja Amojen musan inspiroimia valokuvia. Toivoin että pääsisisn antamaan kansion heille, olisihan se muutenkin jännää tavata bändiläiset lavan ulkopuolella. Niinpä jäimmekin vielä notkumaan Sibeliustalon nurkille, josko onni potkaisisi.

Jossakin vaiheessa aloin olla jo hieman pessimistinen, mutta sitten näimme bändin bussikuskin menevän "työpaikalleen". Vielä tässä vaiheessa hänellä ei tuntunut olevan tietoa koska bändi mahtaisi tulla, mutta suositteli että palaisimme talon luo. Kiersimme vielä talon ympäri ja lopulta jäimme sisäänkäynnin luo. Nyt bussi olikin ajettu lastausoven eteen ja roudarit veivät kamoja sinne. Yhtäkkiä bussikuski tulikin luoksemme ja sanoi bändin tulevan vartin kuluttua. Saimme tulla lastausoven luo istumaan ja kuski hengaili lähistöllä, kaiken aikaa tupakkaa poltellen.

Jossakin vaiheessa hän meni käymään sisällä, ja palatessaan kertoi bändin tulevan aivan piakkoin - ja antoi minulle Snoopyn rumpukapulat!

Ja lopulta bändiläiset saapuivatkin. Esa vaikutti hämmästyneeltä, mutta ilostuneelta kun annoin hänelle tämän kansion. "Ei oo totta", hän ihasteli kansiota ja kiitti. Kun hän avasi kansion, hän sanoi tuon lauseen uudestaan ja kertoi kansion olevan "todella hienoa työtä". Hän jopa huikkasi muille bändiläisille että heidänkin täytyy tulla katsomaan!

Hän jopa otti nahkatakkinsa taskusta hopeanvärisen plektransa ja antoi sen minulle.

Bändiläiset vielä nimmaroivat kortin, johon olin piirtänyt Eclipsen kansitaiteesta tutun aurinkokuvion. Sitten oli yhteiskuvan vuoro, jonka jälkeen bändin täytyi valitettavasti lähteä kohti seuraavaa kaupunkia. Esa kiitti vielä kerran, jonka jälkeen hyvästelimme.

Joulukuussa 2010 Amoilla oli vuorossa Magic and Mayhem-nostalgiakiertue, ja näillä keikoilla soitettiin biisejä kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Lisäksi myös entiset jäsenet, eli basisti Olli-Pekka Laine, kosketinsoittajat Kim Rantala ja Kasper Mårtensson, rumpali Pekka Kasari ja tietenkin laulaja Pasi Koskinen vierailivat lavalla.

Tuolloin en ollut vielä täysin tuttu "vanhan Amorphiksen" kanssa, joten nämä keikat olivat erinomainen tapa tutustua noihin kipaleisiin. Toki jo Magic and Mayhem-kokoelmalevy oli lähentänyt minua vanhempiin ralleihin, mutta keikoissa on aina se oma tunnelmansa.

Elämäni ensimmäiset Tavastian-keikkani olivat ilman muuta hienoja elämyksiä ja tunnelma oli korkealla kummallakin keikalla. Sain napattua myös Snoopyn rumpukapulan, eli siinä oli jo kolmas kapula kokoelmaani.

Mutta uudenvuoden reissu Tampereen Pakkahuoneelle olikin jo luku sinänsä. Harmikseni olin sattunut joulun alla sairastumaan ja flunssa ei tahtonut hellittää. No, vähän yskänlääkettä ja nenätippoja naamaan, pari Buranaakin - ja let's mennään!

Reissuillahan sattuu aina kommelluksia, ja jälleen kerran oli mutkia matkassa. Tampereelle mennessäni junaa täytyi vaihtaa pariin otteeseen ja Riihimäen asemalla Tampereelle jatkava juna löi ovet kiinni nenäni edestä! Onneksi puolen tunnin päästä lähti taajamajuna samaan suuntaan, joten loppujen lopuksi ei mennyt paljon aikaa hukkaan.

Minulle tämä oli jo keikka numero kymmenen. Tämä uudenvuoden keikka oli myös Magic and Mayhem-kiertueen päätöskeikka ja tunnelmakin oli sen mukainen. Omalla listallani yksi parhaimmista Amo-keikoista, siitä huolimatta että Pasi Koskinen oli "aavistuksen" sekaisin... eipä mikään ihme että keikan jälkeen muut bändiläiset olivat antaneet hieman palautetta moisesta käytöksestä.

No mutta, onneksi nykyiset jäsenet, tutut naamat, olivat entisensä. Spontaani ja pirteä Tomi sai ihmiset nauramaan hauskoilla sutkautuksillaan, niin kuin aina.

"Seuraavaksi aiomme soittaa todella kauniin ja herkän biisin... Vulgar Necrolatry", hän jutteli erityisen lempeällä äänensävyllä. Heh.

Caresin "humppaosuuden" aikana sekä Tomi että Esa "tanssivat polkkaa" leikkisät virneet kasvoillaan. Lisäksi aina niin rauhallisen oloinen Esa villiintyi uudenvuoden kunniaksi; kun Tomi oli selin kitaristiin päin, Holopainen ojensi kättään "pahansuopa" hymy kasvoillaan ja nappasi rastapäätä takapuolesta... tuloksena naurukohtaus eturivissä!

Ja ennen loppukumarruksia Tomi soitti Esan kitaraa "hämmästynyt" ilme kasvoillaan. Sen jälkeen Esa sieppasi Tomin kainaloonsa ja laulajaa vain hymyilytti.

Myöhemmin yöllä satuin olemaan bändin kanssa samassa metallibaarissa (mikä lie onnenkantamoinen) ja jossakin vaiheessa huomasin ajautuneeni vitsailemaan Sanden kanssa. Esakin oli vähän aikaa seurassamme, joten annoin itse tekemäni "valokuvavihkoset" (jotka sisälsivät ottamiani keikkakuvia kuluneen vuoden varrelta) hänelle. Yhteiskuvaa en tähän suostu laittamaan, sillä näytän varsin typerältä siinä  - ja taisinpa muutenkin heittää aika typerää läppää kummallekin herralle, mutta ainahan syyn voi vierittää hyvänmakuisille valkovenäläisille... :)

Elämäni parhain ja hulluin uusivuosi kieltämättä!

Kevättalvella 2011 hankin kaikki vanhemmat Amo-levyt (The Karelian Isthmus on tosin vieläkin hankkimatta, jos ihan rehellisiä ollaan), joten siinähän riitti kuunneltavaa. Elegyyn rakastuin totaalisesti ja ainakin pari viikkoa taisinkin kuunnella pelkästään tuota levyä.

The Beginning of Timesiä odottelin jännityksellä, ja toukokuussa julkaistiin tuo Väinämöisestä kertova albumi. Silloin satuin olemaan Lieksan kauniissa maisemissa (Kolilla ja Ruunaan koskilla) retkeilemässä ja Joensuusta saakka piti lähteä levyä hakemaan! Mutta oikeastaan oli sattuvaa suorittaa levyn ensikuuntelu näissä maisemissa, kun kerran kyseessä on Kalevalasta ja luonnosta ammentava bändi. Niinpä The Beginning of Timesiä kuunnellessa muistuukin tämä reissu mieleen. Ja kansitaidehan inspiroi minua ottamaan tuon alla olevan kuvan. Kalevalassahan maailma syntyi sotkan munasta...

Jos uusivuosi ja Amorphis olivat mieluisa yhdistelmä, niin miten olisi juhannusyö ja Amorphis? Tosin kokonaisuutena tämä Nummirockin matka oli kirjaimellisesti magic and mayhem - about hengissä selvisin kotiin, heh.
Mutta Amojen keikalla oli aivan omanlaisensa tunnelma. Puolen vuoden keikkatauko oli omalta osaltani ohitse ja ilmassa oli pientä jännitystäkin - miten uudet rallit tulisivat toimimaan lavalla? Ainakin uudet lavasteet näyttivät kauniilta, vaikka ihmiset keksivätkin taustalakanan sotkanmunasta pienen sanaleikin. :)

Battle for Lightin pianointron siivittämänä bändiläiset astelivat lavalle.  Kyseinen biisi ja My Enemy kuulostivat entistäkin mahtipontisemmalta, You I Need sai uutta särmää, Three Wordsin kertsin mukana tuli huudettua ääni käheäksi ja Crack In A Stonen "pahaenteinen" tunnelma kuului niin ikään liveversiostakin.

Lisäksi täytyy sanoa että Tomin mikrofonit sen kuin muuttuvat kaiken aikaan hullummiksi - nyt vanha "hiustenkuivaaja" oli vaihtunut jonkin sortin peliohjaimeen tai avaruusalukseen. :)

Myös pyrotekniikat olivat komeaa katsottavaa, siinähän bändi oli kirjaimellisesti liekeissä.

Myös viikonloppureissu Helsinkiin oli täynnä sattumia ja tapahtumia, mutta Amojen Tuska-keikka oli parhaimpia festarivetoja mitä olen tältä bändiltä nähnyt. Aurinko paahtoi porotti kirkkaalta taivaalta ja lämpöasteitakin oli ainakin +30, eli siinähän oli kirjaimellisesti kuumat oltavat. Järjestyksenvalvojat suihkuttelivat välillä vettä eturiviin ja itse asiassa se oli hauskaa - sen kun nosti kädet ilmaan, "lauloi" bändin mukana ja samalla sai mainion viilennyksen!
Settilistaan sisältyi pari yllätystäkin; Song of the Troubled One, ja My Kantele soitettiin poikkeuksellisesti keskellä settiä eikä viimeisenä biisinä, niin kuin yleensä on tapana.
Pyrojakin tuli ja varsinkin My Enemyssä ne olivat hienosti ajoitettu Tomin örähdyksiin. Esa ja Nicu ilmeilivät keskenään, ja Holopainen jopa "ampui" kitarallaan ilmaan, ilkikurisesti virnistäen. Keikan loputtua Esa jopa kumarsi yleisölle...

31.elokuuta klubikiertue alkoi tietenkin Tavastialta, ja settilista oli kuin unesta. Song of the Sage, In the Beginning, Mermaid, Drowned Maid, Beginning of Time... jopa Relief ja Brother Moon! Ja Esa soitti My Kanteleen loppusoolon sähkösitarilla, aivan kuten Elegyltä löytyvässä akustisessa versiossa. Mukava yllätys kieltämättä, sillä tästäkin soittimesta lähtee kaunis ääni.


16.syyskuuta oli vuorossa Hämeenlinnan Verkatehdas, eli tämän keikan myötä ympyrä sulkeutui. Lisäksi Hämeenlinnan Musiikissa oli oikein nimmarinjakotilaisuus, vaikka ainoastaan Esa, Nicu ja Koippari olivat paikalla. Oli siis sopiva sauma antaa Esalle synttärilahja, kun lokakuuhun ei ollut enää pitkä aika. Lahjat olivat siis posliinimaaleilla maalattu kahvimuki ja omista keikkakuvistani teetätetty kirja.
Valitettavasti olin hieman väsähtänyt enkä kauaa viihtynyt paikalla, mutta ainakin Esa sai lahjansa - ja varsinkin kirjasta hän tuntui pitävän paljon!

Nimmarit tulivat itse tehtyyn kollaasikuvaan.

Onneksi energiavaje korjautui illaksi ja sainkin nauttia upeasta keikasta Verkatehtaan puitteissa. Settilista oli melko lailla samanlainen kuin Tavastiallakin, mutta omasta mielestäni Verkatehtaan keikalla oli hienompi tunnelma. Alonen aikana oli muuten hienot "psykedeeliset" valot!

Huhtikuussa 2012 Amot kiersivät Suomen konserttisaleja ja klubeja - ja nämä olivatkin hieman erilaisia keikkoja. Osa biiseistä soitettiin semiakustisina versioina ja loput biisit kajahtivat ilmoille tuttuun tapaan sähköisesti. Myös vierailevat muusikot toivat oman lisänsä näihin keikkoihin. Vierailevat tähdet olivat siis Piirpaukkeen Sakari Kukko sekä Mari Multanen.

Pääsin todistamaan kolme erikoiskeikkaa (Lahden Sibeliustalo, Helsingin Virgin Oil Co sekä Tampere-talo) ja kaikki olivat upeita elämyksiä. Lisäksi Virgin Oilissa olen aina halunnut päästä käymään ja viimeinkin siihen oli mahdollisuus.
Helsingistä jatkoin matkaa siis Tampereelle ja sinne saapui myös kaverinikin, jonka olin halunnut tutustuttaa tarkemmin Amojen musiikkiin. Myös hän tykkäsi keikasta kovasti!

Semiakustisessa osuudessa kuultiin siis Enigma (yksi lempibiiseistäni), I of a Crimson Blood, Empty Opening, Rusty Moon (tästä biisistä tykkään nimenomaan huilujen takia), Brother Moon (mitä tietysti rakastin, ja tämä semiakustinen versio kuulosti entistäkin kansanmusiikkimaisemmalta) ja yllättäen Sign from the North Side.
Myös sähköinen osuus sisälsi hienon yllätyksen, kun ilmoille kajahti tunteikas Her Alone.

Tällaisia matkamuistoja tarttui mukaan tältä kiertueelta. Siinä on kiertuekirjaa, postikorttia ja settilistankin onnistuin tuurilla saamaan. :)

Paljon on siis nähty ja koettu tämän bändin matkassa. Hienoja hetkiä varmasti riittää myös tulevaisuudessakin, joten seikkailut jatkukoon!

Sivupolulla / Sidetracks

Päivän toinen blogimerkintä kertoo bändeistä, jotka liittyvät tavalla tai toisella Amorphikseen; näissä kokoonpanoissa nimittäin vaikuttaa sekä nykyisiä että entisiä jäseniä.


Tomi Joutsenen laulua kuullaan myös lohjalaisen Sinisthra-yhtyeen riveissä. Tähän mennessä Last of the Stories of Long Past Glories (2005) on ainoa täyspitkä studioalbumi. Tuttuun tapaan Tomi tulkitsee niin puhtailla lauluilla kuin aggressiivisemmallakin tyylillä.

Melodista death metallia soittava Barren Earth muistuttaa hyvinkin paljon vanhasta Amorphiksesta, toisaalta tämänkin bändin musiikissa kuuluu noita folk- ja progevaikutteita. Bändissä vaikuttaa myös kaksi entistä Amo-jäsentä, basisti Olli-Pekka Laine ja kosketinsoittaja Kasper Mårtenson. Keulilla häärii Swallow the Sunista tuttu Mikko Kotamäki.
Tähän mennessä bändi on ehtinyt julkaista vain kaksi albumia, jotka ovat The Curse of the Red River (2010) ja tuore The Devil's Resolve. Maaliskuussa bändi käväisi kotikaupungissani, joten luonnollisesti menin heidän keikkansa tsekkaamaan. Ja hyvinhän se soitto kulki!

Tässä biisissä säkkipilliä soittaa muuten Korpiklaanin riveissä vaikuttanut multi-instrumentalisti Hittavainen.

These bands are related to Amorphis somehow.

Sinisthra is another band where Tomi Joutsen sings. I have the album Last of the Stories of Long Past Glories and it's really good one.

Barren Earth is a Finnish melodic death metal band (with some influences from folk music and progressive rock), founded by Olli-Pekka Laine, the former Amorphis bassist. There's familiar guy also on keyboards, Kasper Mårtenson. Mikko Kotamäki, the vocalist, is familiar from Swallow the Sun. The band is even described as "a super group" (but at least I hate such word), since the line-up contains so many well-known Finnish metal musicians. But so far they have released only two albums, Curse of the Red River and brand-new The Devil's Resolve.
Well, it's even said that music-wise Barren Earth is like "a younger brother of Amorphis". Maybe due to the similar kind of guitar playing and keyboards do remind of Tales from the Thousand Lakes... duh, it was Kasper who played on that album as well!

Lapsuusmuistoja / Childhood memories

Musiikki-innostukseni on syntynyt jo varhain, vaikka lapsena tykkäsinkin lähinnä yksittäisistä biiseistä usealta eri artistilta. Toisaalta muutamalta bändiltä tiesin enemmänkin biisejä ja niitä diggailinkin kovasti. Eniten tunnuin tykkäävän 70- ja 80-luvun popista ja rockista, varmaankin siksi kun vanhempani kuuntelivat paljon tällaista musaa ja sitä kautta nämäkin bändit tulivat minulle tutuksi. Varmasti olen tietämättäni saanut Pink Floydiakin kuulla, sillä se "hassu musa mitä iskä kuunteli" olikin juuri progerockia, mitä näin "vanhemmalla iällä" olen alkanut arvostamaan...

Eli tällä kertaa esittelyvuorossa on bändejä joista lapsena tykkäsin erityisen paljon - ja arvostan edelleenkin!

Queen oli ensimmäinen bändi mitä koskaan tiesin. Legendaarinen rockbändi ja Freddie Mercurylla on niin ikään legendaarinen ääni. Meillä on edelleenkin kolme levyä sisältävä The Platinum Collection ja sitä tulee säännöllisin väliajoin luukutettua. Kokoelmahan sisältää näitä legendoja kuten Bohemian Rhapsody ja The Show Must Go On, mutta myös hieman vähemmälle huomiolle jääneitä kipaleita. Mutta nämä seuraavatkin biisit ovat varmasti monelle tuttuja.

Miten niin monet legendaariset rockbändit sattuvat olemaan brittiläisiä? Floyd, Queen - ja Dire Straits. Meillä on kokoelmalevy tältäkin bändiltä ja erityisesti seuraavista biiseistä tulee lapsuus mieleen. Niin, ja kitaristi Mark Knopflerilla on mielestäni hieno soittotyyli!

Tämä biisi sai minut pikkuisena rakastumaan saksofonin ääneen:

Leevi and the Leavings on legendaarista poprockia, ja heidän biisejään olen saanut kuulla jo pienestä pitäen. Meiltä löytyy edelleenkin kokoelma Keskiviikko - 40 ensimmäistä hittiä.

Ja tämä oli ajankohtainen biisi joka kesä kun lähdettiin mökkireissulle Itä-Suomeen...

I have loved music since a child, but back then I liked rather single songs from various artists than specially some band. I liked mainly 70's and 80's rock-and pop music, maybe because my parents listened to that kind of music and therefore I was hearing this stuff as well. Probably I have heard even tunes of Pink Floyd, because "the funny music that dad was listening to" was precisely progressive rock...

But there was some bands I really liked and knew a lot songs of theirs. And I still appreciate these ones!

Queen was the first band I ever have known. Legendary rock band and Freddie Mercury has legendary voice as well.

Dire Straits is yet another well-known rock band from England (just like Pink Floyd and Queen) and Mark Knopfler is a gifted guitar-player. And as I child I fell in love with the sound of saxophone, because of their song called Your Latest Trick.

But Leevi and the Leavings is legendary Finnish poprock band from 80's and 90's. They were the first Finnish band I knew. Their lyrics are quite a humorous stuff - but as I child I wasn't aware of their wretchedness, heh.

Kysymyksiä ja vastauksia

1. Luettele mielestäsi 5 parhainta bändiä/artistiä.
 - Amorphis, totta kai. Seuraavina tulevat (suomenkielinen) Indica ja Värttinä.

Sitten onkin hankalampaa; on paljon hienoja bändejä ja albumeja, joita ei kuitenkaan osaa laittaa
mihinkään järjestykseen...

2. Luettele 5 mielestäsi huonointa bändiä/artistia.
- Cheek, Petri Nygård, Rihanna, Justin Bieber ja Rebecca Black aiheuttavat suurimmat inhonväristykset.

3.Millon tehtiin paras musa?
- Kuuntelemieni bändien / artistien perusteella aina 70-luvulta tähän päivään asti.



4.Maailman turhin laulaja koko planeetalta?
- Paris Hilton. Että ihan "laulajaksi" piti tämänkin turhan julkkiksen alkaa...

5.Kenen musiikkia kuuntelet tällä hetkellä?
 - Indican suomenkieliset levyt (erityisesti Tuuliset tienoot) ovat kovassa kuuntelussa keväisin ja kesäisin. Myös Kate Bushin The Kick Inside kuuluu kesämusiikkeihini. Myös Värttinän Ilmatar on viihtynyt stereoissani viime aikoina.



6.Kenen musiikkia kuuntelet yleensä eniten?

 - Katso ensimmäisen kysymyksen vastaus.



7.Minkä tyylistä musiikkia kuuntelet?

1.Heviä, Rajua-Rockia, muuta rajua musiikkia
2.Klassista
3. Räppiä tai/ja Hip-Hopia
4.Poppia tai/ja Rockia
5.Olen kaikkiruokainen musiikissa (tiettyyn rajaan asti...)
6.En kuuntele musiikkia
7.Oopperaa
8.Iskelmää
9.Latinoa
10.Teknoa



8.Musiikki koneella vai levyllä?
- Levyllä. Toisaalta kopioin musat levyiltä koneelle ja edelleen kännykkään. Mutta mieluiten kuuntelen musani levyiltä ja kunnon stereoista. On monta syytä miksi haluan ostaa aitoja levyjä.
Ensinnäkin haluan tukea arvostamiani bändejä ja artisteja, se on minusta täysin itsestäänselvä asia. Lisäksi monet heistä saavat elantonsa musiikista ja varsinkin perheellisille muusikoille tämä on tietenkin tärkeää. 
Minusta on myös mukavaa kun voi selailla kansilehtisiä, lukea lyriikoita ja ihastella upeita kansitaiteita. Näin taiteellisena ihmisenä saatan ottaa jopa inspiraatiotakin näistä kuvista.
Ja minulle itselleni suuri levykokoelmani on suorastaan ylpeyden aihe. :)


9.Paras kotimainen artisti?
-  Katso kysymys 13.



10.Maailman paras laulu?
- Todella vaikea kysymys. Parempi että jätän vastaamatta.



11.Maailman ärsyttävin/huonoin laulu?
- Eiköhän se ole Rihannan Umbrella. Sontsan alla on paljon parempi versio. :)



12.Mainitse mielestäsi vähintään 2 musiikki-alalla ollutta/olevaa legendaa?
- Vähintään kaksi legendaa... Yksi syy miksi arvostan Amorphista, on se että he olivat
 ensimmäisimpiä suomalaisia metallibändejä, jotka ovat niittäneet kansainvälistä menestystä. Lisäksi Amot taisivat olla ensimmäinen bändi Suomessa, joka keksi yhdistää kansanmusa-ja progevaikutteita metalliin. Tällä perusteella vastaukseni voisi olla bändin johtohahmo; kukas muukaan kuin Holopaisen Esa.
Mutta kun alkaa ajattelemaan niin legendaarisia muusikoitahan on iso liuta, aina Kate Bushista Freddie Mercuryyn...
Ja katso myös kohdan 14 vastaus!



13.Kuka on pop-artisti on lähellä sydäntäsi?
- Harvoin innostun mistään pop-artistista niin paljon, että levyjä lähtisin hankkimaan, mutta Chisu ja Jenni Vartiainen tekevät omalla kohdallani poikkeuksen. Joten nämä kaksi kotimaista naisartistia ovat vastaukseni.



14.Kuka on Rockin kunkku?
- "Varsinaista rockia" (esim. Aerosmith tai Mötley Crüe) en oikein kuuntele, vaikka nuo kaksi bändiä kuuluvatkin legendaarisimpiin rockbändeihin. Sen sijaan Pink Floydia arvostan kovasti, tämä bändihän on progerockin ehdoton kuningas ja heiltä löytyy paljon hienoja biisejä. Floyd-kitaristi David Gilmour on myös arvostetuimpia rock-kitaristeja eikä syyttä ollenkaan. Joten vastaukseni on Pink Floyd ja herra Gilmour.



15.Maailman paras albumi?

Jos nyt omista lempibändeistä puhutaan, niin...
Amorphis - Skyforger ja Elegy
Indica - Kadonnut puutarha
Värttinä - Ilmatar

16.Mainitse artistien/bändien nimet joitten keikalla olet ollut tai olet menossa?
 - Amorphis (about parikymmentä kertaa ja yhä jaksaa!) taitaa olla itsestäänselvyys... :)
Indican suhteen minulla on ollut hieman huonoa tuuria - kerran olen heidät nähnyt, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta! Silloin kun olin vielä alaikäinen, bändi kiersi about jokaisen Suomen klubin ja pizzeriannurkan, mutta täysi-ikäisyyden saavutettuani keikkatahti on hiljentynyt huomattavasti. :( Mutta toivossa sopii elää!
Värttinän olen kerran nähnyt ja kesällä tulen näkemään heidät uudestaankin.
Aiempina vuosina Nightwish, Sonata Arctica ja Stratovarius on tullut nähtyä muutamaan otteeseen.
Ja jos saisin tilaisuuden matkustaa aikakoneella 70-tai 80-luvulle, niin menisin ensimmäiseksi Pink Floydin keikalle. Keikkatallenteista ja kuvista päätellen Floydin konsertit ovat olleet melkoisia spektaakkeleja, joissa visuaalisuus on ollut pääosassa.

Nostalgiatrippailua / Nostalgic bands

Vuosien kuluessa oma ajatusmaailmani ja musamakunikin ovat muuttuneet melko paljon. Tiettyjä bändejä arvostan edelleen niiden nostalgia-arvon vuoksi, vaikka kuunteleminen onkin jäänyt vähemmälle.

Nightwish oli kaikkein ensimmäinen bändi mitä vakavissaan kuuntelin ja siitä alkoi rakkauteni musiikkiin. Tuolloin minulla oli meneillään hieman vaikeammat ajat, mutta tämän bändin musiikista sain voimaa ja jopa inspiraatiotakin.
Huomiota herättänyt laulajanvaihdoskin tapahtui juuri noihin aikoihin (ja Anettehan tuli bändin keuloille keväällä 2007). Minusta on turhaa verrata Tarjaa ja Anettea toisiinsa, molemmat kuitenkin laulavat täysin eri tyylillä ja ovat muutenkin omanlaisia persoonia. Kummatkin ovat omalla tavallaan hyviä!
  Myöhemminkin olen Nightwishin tekemisiä seuraillut ja käynyt muutamilla keikoilla. Niin se on, että nimenomaan tämän bändin musiikista tulevat suurimmat nostalgiafiilikset. Century Child (2002) ja Once (2004) ovat edelleenkin suosikkilevyni bändin tuotannosta.

Tykkään erityisesti noista pitkistä ja monivivahteisista kappaleista - Beauty of the Beast ja Creek Mary's Blood ovat itse asiassa suurimpia suosikkejani Nightwishin koko tuotannosta.
Ja nykyään tykkäilen entistäkin enemmän Nightwishin kansanmusavaikutteisista kipaleista. The Islander on haikea akustinen biisi, ja riehakkaassa Last of the Wildsissa kitarat, viulut ja irkkupillit ottavat toisistaan mittaa. Last of the Wildsista on myös suomeksi sanoitettu versio Erämaan viimeinen, jossa laulaa muuten Indican Jonsu. Sanoitukset ovat kyllä kauniit, mutta Jonsun laulu menee pikkuisen "sössöttämiseksi", aivan kuin hänellä olisi kaiken aikaa pieni kiire. Lieneekö sitten sovituksesta kiinni...

Seuraava bändi josta kiinnostuin oli luonnollisesti Sonata Arctica. Tämän kemiläisen bändin löysin itse asiassa Nightwishin kautta, sillä Tony Kakko oli tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja sitä kautta Sonata tuli tietoisuuteeni.
Sonata Arctica on siitä erikoinen bändi, ettei kukaan oikein tunnu tietävän mihin genreen heidät voitaisiin laskea. Bändi itse vihaa "power metal" - nimikettä ja Tony itse kuvailee musiikkia melodiseksi metalliksi tai  -rockiksi.
Tony on pääasiallinen säveltäjä ja sanoittaja. Sanoitukset ovat kuin pieniä tarinoita ja kertovat suurimmaksi osaksi ihmissuhteiden monimutkaisuudesta, mutta myös ihmisen ja luonnon välisestä taistelusta.

Debyyttilevyn (Ecliptica, 1999) aikoihin bändi kyllä otti vaikutteita Stratovariukselta, mutta toisen levyn (Silence, 2001) aikoihin Sonata alkoi löytää omaa tyyliään ja otti tietoisen pesäeron esikuvabändiinsä.
Neljäs levy Reckoning Night (2004) otti askeleen "progempaan" suuntaan ja tämä on edelleenkin suosikkilevyni Sonatalta. Viides levy Unia (2007) olikin todella vaikeastilähestyttävä kokonaisuus äkkiväärine melodioineen, mutta lopulta pääsin juonesta kiinni ja hyvä levyhän se on.
The Days of Grays (2009) jatkoi monimuotoista suuntausta, tällä kertaa sinfoniaorkesterin ja Johanna Kurkelan laulun kera.

Myös Sonata taitaa pitkien ja suureellisten biisien teon. White Pearl, Black Oceans on oma suosikkini Sonatan tuotannosta ja Silence - levyltä löytyvä The Power of One on niin ikään hieno kappale.

Debyyttilevyn tunnelmapala My Land ja "progeaikakauden" Fly With the Black Swan ovat näytteinä bändin musiikin kehittymisestä ja muuttumisesta.

Kolmas nostalginen bändi on tietenkin Stratovarius - jonka löysin puolestaan Sonatan kautta, heh. Melkoinen ketjureaktio siis...
Power metal on minulle melkeinpä kirosana, sillä yleisesti ottaen en tykkää yhtään tästä musatyylistä. Mutta Stratot ovatkin poikkeus sääntöön. Ex-kitaristi Timo Tolkin maailmanparannus-lyriikoista en tosin ole koskaan välittänyt, mutta musiikillisestihan Stratovarius on oikein tarttuvaa ja menevää melodista metallia.
Visions (1997) on klassikkolevy ja myös oma suosikkini.

Haikea Forever on klassikkobiisi Episode (1996) - levyltä.

Vuonna 2008 Timo Tolkki jätti Stratovariuksen ja hänen tilalleen saapui Matias Kupiainen.
Kupiaisen ohella kosketinsoittaja Jens Johansson ja basisti Lauri Porra toimivat pääasiallisina säveltäjinä Polaris (2009) - levyllä, minkä kuuleekin monipuolisena jälkenä. Timo Tolkin aikoihin muut bändin jäsenethän eivät pahemmin saaneet ääntänsä kuuluville, sillä Tolkki ei antanut heidän säveltää Stratovariuksen levyille.
Polaris onkin Visionsin ohella suosikkilevyni Stratoilta, juurikin tuon monipuolisuuden vuoksi.
Blind-biisin introssa kuullaan muuten Jens Johanssonille ominaista cembalon (engl. harpsichord) soittoa.

Laulaja Timo Kotipellon soolouraankin olen perehtynyt sen verran, että levyhyllystä löytyvät Coldness (2004) ja Serenity (2007).

Hyviä levyjä kummatkin, ja talvisin Coldness oli kovassa kuuntelussa...

In the course of years my way of thinking, character and even music taste have changed pretty much. Perhaps I don't listen to certain bands as much as before, but I still appreciate them a lot, because of a nostalgic value.

Nightwish was the first band I seriously listened to and we can say that they awakened my love for the music. Back then I had some worries, but their music was a great relief for me.

Also, the change of vocalist happened at that time (Anette become in spring 2007). I think it's pretty stupid to compare Tarja and Anette to each other, as they have completely different singing styles and are different kind of characters as well. Both are good in their own way!

Also later I have been following what Nightwish has been doing and went to few gigs as well. While listening to their songs I get nostalgic vibes indeed, yet Century Child (2002) and Once (2004) are still my favourite albums by this band. I like especially those long and complex songs - actually Beauty of the Beast and Creek Mary's Blood are among my greatest favourites.

And nowadays I like those folk-influenced pieces even more, especially The Islander and Last of the Wilds. There's also Finnish version of Last of the Wilds, called Erämaan viimeinen and Jonsu from Indica is the vocalist on this one. The lyrics are beautiful indeed, but to be honest, Jonsu's singing could be better. She sings bit too fast, I think. But maybe it's due to arrangement of the song...

Sonata Arctica was the next band that caught my attention. Actually I found them by means of Nightwish; Tony Kakko had been co-operating with them and thus I discovered Sonata as well.

It's funny how nobody doesn't seem to know what kind of music they really play and what genre they belong to. The band hates to be called "power metal", and Tony himself describes their music rather melodic metal / rock.

Tony is the principal composer and lyricist. The lyrics are like little stories and mostly tell about the complexity of human relationships, but also the battle between people and nature.

The fourth album Reckoning Night (2004) is my favourite album, because of those progressive vibes.

Also my favourite song, White Pearl Black Oceans, can be found from this album.

The third nostalgic one is, of course, Stratovarius - which I found by means of Sonata, heh. Quite a chain reaction...
Power metal is almost "a curse word" to me, because in general I do not like this music style at all. But like they say, exception proves the rule. But I have never cared about the "peace and love"-styled lyrics of ex-guitarist/band leader Timo Tolkki, but musically Stratovarius is really catchy and powerful melodic metal. Visions (1997) is a classic album and also my personal favorite. But I like also Polaris (2009) a lot, because it's quite a varied album. As Tolkki is away now, the all the band members have freedom to write songs - for sure that brings lots of freshness and variety in the newer stuff.
And I know also Kotipelto's solo stuff - I used to listen to Coldness a lot in the wintertime...