Viimeisimmästä blogimerkinnästäni onkin jo vierähtänyt jonkin aikaa, joten uusien bändilöytöjen kunniaksi päätin taas kirjoitella.
Sain kaverilta lainaksi Viikatteen kokoelmalevyn Kuutamo, kaiho ja katkeruus ja sitä onkin tullut ahkerasti kuunneltua. Kyseinen bändi on sinänsä entuudestaan tuttu minulle, muutamia biisejä olen tietänyt ja pitänyt niistä kovasti. Viikate on sitäpaitsi kotoisin kotikaupungistani, joten senkään takia tämä bändi ei ole päässyt livahtamaan korvieni ohitse. Ja maailma on tosiaankin pieni - rumpali Simeoni on aikoinaan ollut iskäni työkaveri ja olemmekin ohimennen tavanneet hänet myös tavaratalon ruokaosastolla sekä poliisiasemalla lupakirjoja hakemassa, heh.
No, osa kokoelman biiseistä (kuten loistavat Tanssi ja Ei ole ketään kelle soittaa) ovatkin entuudestaan tuttuja ralleja, mutta levy pitää sisällään myös paljon uusia tuttavuuksia.
Tykkään bändin omalaatuisesta tyylistä (rautalankametalli ja tuoni-iskelmä ovat kyllä osuvia termejä heidän musalleen), sanoitusten mustasta huumorista ja oivaltavuudesta sekä tietysti tuosta kaihomielisestä tunnelmasta. Onhan se nyt hauskaa että olen aina rakastanut melankolista musiikkia vaikka koenkin olevani iloinen ihminen!
Viikatteen musavideotkin ovat vertaansa vailla. Viina, terva ja hauta-video on suorastaan synkän humoristinen, blondi naikkonenkin muuttuu makkaraa mussuttavaksi renttumieheksi Kouvostoliittoon saavuttaessa! :D
Leimu on tämän hetkinen suosikkikipaleeni. Mutta Kuu kaakon yllä on aina ollut ehdoton suosikkirallini Viikatteelta, tämä kaunis biisi herättää suorastaan kotiseuturakkautta.
Seuraavaksi progeilua, taas! Wigwam on suomalaisen progressiivisen rockin tunnetuimpia nimiä ja mainetta on tullut myös ulkomailta kiertäessä. Nuclear Nightclub (1975) on mielestäni erinomainen levy. Olen aina tykännyt tuollaisesta "vanhanaikaisesta" kitaransoitosta ja delay-kitaran makeasta soundista (mikä saattaakin selittää orastavan kiinnostukseni progeen) ja tältä levyltä ei tosiaankaan puutu hienoja kitaramelodioita. Pidän!
Ja nyt siirrytäänkin kokonaan muille vesille. En ole oikeastaan koskaan tiennyt mitä mieltä olisin PMMP:stä, toisaalta en kovin paljon heidän biisejään tiedäkään. Tietämistäni kipaleista jotkut menevät lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jotkut ovatkin mitä mainioimpia poprock-ralleja. Rusketusraidat on ärsyttävä renkutus, mutta Pikkuveljestä tykkään paljon (tiedän kyllä että kyseessä on cover-biisi, mutta minulle tämä versio on silti se rakkain). Matkalaulu on pirteä ja rempseä kappale, jota kuunnellessa todellakin iskee matkustusfiilis päälle. Myös Henkilökohtaisesti on aika hyvä kipale.
Sen sijaan Lautturi on äärimmäisen kaunis ja kaihomielinen kappale, pidän myös noista mytologia-aiheisista sanoituksista; Tuonelan lautturitytöstähän tässä lauletaan.
Toinen suosikeistani on Tässä elämä on ja tämänkin biisin sanoituksista tykkään.
