Nightwish oli kaikkein ensimmäinen bändi mitä vakavissaan kuuntelin ja siitä alkoi rakkauteni musiikkiin. Tuolloin minulla oli meneillään hieman vaikeammat ajat, mutta tämän bändin musiikista sain voimaa ja jopa inspiraatiotakin.
Huomiota herättänyt laulajanvaihdoskin tapahtui juuri noihin aikoihin (ja Anettehan tuli bändin keuloille keväällä 2007). Minusta on turhaa verrata Tarjaa ja Anettea toisiinsa, molemmat kuitenkin laulavat täysin eri tyylillä ja ovat muutenkin omanlaisia persoonia. Kummatkin ovat omalla tavallaan hyviä!
Myöhemminkin olen Nightwishin tekemisiä seuraillut ja käynyt muutamilla keikoilla. Niin se on, että nimenomaan tämän bändin musiikista tulevat suurimmat nostalgiafiilikset. Century Child (2002) ja Once (2004) ovat edelleenkin suosikkilevyni bändin tuotannosta.
Tykkään erityisesti noista pitkistä ja monivivahteisista kappaleista - Beauty of the Beast ja Creek Mary's Blood ovat itse asiassa suurimpia suosikkejani Nightwishin koko tuotannosta.
Ja nykyään tykkäilen entistäkin enemmän Nightwishin kansanmusavaikutteisista kipaleista. The Islander on haikea akustinen biisi, ja riehakkaassa Last of the Wildsissa kitarat, viulut ja irkkupillit ottavat toisistaan mittaa. Last of the Wildsista on myös suomeksi sanoitettu versio Erämaan viimeinen, jossa laulaa muuten Indican Jonsu. Sanoitukset ovat kyllä kauniit, mutta Jonsun laulu menee pikkuisen "sössöttämiseksi", aivan kuin hänellä olisi kaiken aikaa pieni kiire. Lieneekö sitten sovituksesta kiinni...
Seuraava bändi josta kiinnostuin oli luonnollisesti Sonata Arctica. Tämän kemiläisen bändin löysin itse asiassa Nightwishin kautta, sillä Tony Kakko oli tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja sitä kautta Sonata tuli tietoisuuteeni.
Sonata Arctica on siitä erikoinen bändi, ettei kukaan oikein tunnu tietävän mihin genreen heidät voitaisiin laskea. Bändi itse vihaa "power metal" - nimikettä ja Tony itse kuvailee musiikkia melodiseksi metalliksi tai -rockiksi.
Tony on pääasiallinen säveltäjä ja sanoittaja. Sanoitukset ovat kuin pieniä tarinoita ja kertovat suurimmaksi osaksi ihmissuhteiden monimutkaisuudesta, mutta myös ihmisen ja luonnon välisestä taistelusta.
Debyyttilevyn (Ecliptica, 1999) aikoihin bändi kyllä otti vaikutteita Stratovariukselta, mutta toisen levyn (Silence, 2001) aikoihin Sonata alkoi löytää omaa tyyliään ja otti tietoisen pesäeron esikuvabändiinsä.
Neljäs levy Reckoning Night (2004) otti askeleen "progempaan" suuntaan ja tämä on edelleenkin suosikkilevyni Sonatalta. Viides levy Unia (2007) olikin todella vaikeastilähestyttävä kokonaisuus äkkiväärine melodioineen, mutta lopulta pääsin juonesta kiinni ja hyvä levyhän se on.
The Days of Grays (2009) jatkoi monimuotoista suuntausta, tällä kertaa sinfoniaorkesterin ja Johanna Kurkelan laulun kera.
Myös Sonata taitaa pitkien ja suureellisten biisien teon. White Pearl, Black Oceans on oma suosikkini Sonatan tuotannosta ja Silence - levyltä löytyvä The Power of One on niin ikään hieno kappale.
Debyyttilevyn tunnelmapala My Land ja "progeaikakauden" Fly With the Black Swan ovat näytteinä bändin musiikin kehittymisestä ja muuttumisesta.
Kolmas nostalginen bändi on tietenkin Stratovarius - jonka löysin puolestaan Sonatan kautta, heh. Melkoinen ketjureaktio siis...
Power metal on minulle melkeinpä kirosana, sillä yleisesti ottaen en tykkää yhtään tästä musatyylistä. Mutta Stratot ovatkin poikkeus sääntöön. Ex-kitaristi Timo Tolkin maailmanparannus-lyriikoista en tosin ole koskaan välittänyt, mutta musiikillisestihan Stratovarius on oikein tarttuvaa ja menevää melodista metallia.
Visions (1997) on klassikkolevy ja myös oma suosikkini.
Haikea Forever on klassikkobiisi Episode (1996) - levyltä.
Vuonna 2008 Timo Tolkki jätti Stratovariuksen ja hänen tilalleen saapui Matias Kupiainen.
Kupiaisen ohella kosketinsoittaja Jens Johansson ja basisti Lauri Porra toimivat pääasiallisina säveltäjinä Polaris (2009) - levyllä, minkä kuuleekin monipuolisena jälkenä. Timo Tolkin aikoihin muut bändin jäsenethän eivät pahemmin saaneet ääntänsä kuuluville, sillä Tolkki ei antanut heidän säveltää Stratovariuksen levyille.
Polaris onkin Visionsin ohella suosikkilevyni Stratoilta, juurikin tuon monipuolisuuden vuoksi.
Blind-biisin introssa kuullaan muuten Jens Johanssonille ominaista cembalon (engl. harpsichord) soittoa.
Laulaja Timo Kotipellon soolouraankin olen perehtynyt sen verran, että levyhyllystä löytyvät Coldness (2004) ja Serenity (2007).
Hyviä levyjä kummatkin, ja talvisin Coldness oli kovassa kuuntelussa...
In the course of years my way of thinking, character and even music taste have changed pretty much. Perhaps I don't listen to certain bands as much as before, but I still appreciate them a lot, because of a nostalgic value.
Nightwish was the first band I seriously listened to and we can say that they awakened my love for the music. Back then I had some worries, but their music was a great relief for me.
Also, the change of vocalist happened at that time (Anette become in spring 2007). I think it's pretty stupid to compare Tarja and Anette to each other, as they have completely different singing styles and are different kind of characters as well. Both are good in their own way!
Also later I have been following what Nightwish has been doing and went to few gigs as well. While listening to their songs I get nostalgic vibes indeed, yet Century Child (2002) and Once (2004) are still my favourite albums by this band. I like especially those long and complex songs - actually Beauty of the Beast and Creek Mary's Blood are among my greatest favourites.
And nowadays I like those folk-influenced pieces even more, especially The Islander and Last of the Wilds. There's also Finnish version of Last of the Wilds, called Erämaan viimeinen and Jonsu from Indica is the vocalist on this one. The lyrics are beautiful indeed, but to be honest, Jonsu's singing could be better. She sings bit too fast, I think. But maybe it's due to arrangement of the song...
Sonata Arctica was the next band that caught my attention. Actually I found them by means of Nightwish; Tony Kakko had been co-operating with them and thus I discovered Sonata as well.
It's funny how nobody doesn't seem to know what kind of music they really play and what genre they belong to. The band hates to be called "power metal", and Tony himself describes their music rather melodic metal / rock.
Tony is the principal composer and lyricist. The lyrics are like little stories and mostly tell about the complexity of human relationships, but also the battle between people and nature.
The fourth album Reckoning Night (2004) is my favourite album, because of those progressive vibes.
Also my favourite song, White Pearl Black Oceans, can be found from this album.
The third nostalgic one is, of course, Stratovarius - which I found by means of Sonata, heh. Quite a chain reaction...
Power metal is almost "a curse word" to me, because in general I do not like this music style at all. But like they say, exception proves the rule. But I have never cared about the "peace and love"-styled lyrics of ex-guitarist/band leader Timo Tolkki, but musically Stratovarius is really catchy and powerful melodic metal. Visions (1997) is a classic album and also my personal favorite. But I like also Polaris (2009) a lot, because it's quite a varied album. As Tolkki is away now, the all the band members have freedom to write songs - for sure that brings lots of freshness and variety in the newer stuff.
And I know also Kotipelto's solo stuff - I used to listen to Coldness a lot in the wintertime...
